Vanha ei vaan enää käy. Se ei sovi, ei mahdu uuteen, ei ole tilaa. Vanhan värit ovat harmaat ja nuupahtaneet, ei soinnu auringonnousun mahdollisuuksien väripalettiin.
Pienelle ei ole paikkaa uudessa, sillä uudessa suuressa ei ole rajoja, joita voisi täyttää. Ei voi enää värittää nätisti harmaalla jonkun valmiiksi piirtämiä kuvia rajojen mukaan.
Ei ole selälle seiniä, joita vasten kulkea.
Hiljaisuus on huutanut liian kovalla äänellä liian pitkään.
No? Mitä asiaa?
Niin sitä vaan että ulos pitäis päästä, alkaa käydä tila ahtaaksi ja kengät puristaa.
Verhot on vedetty syrjään, jotta kaikki valo pääsee sisälle, ja sisältä ulos.
Enää ei himmennetä, piiloteta, piilotella. Mitä sitten, jos naapurit näkee, nähköön!
Kuulkoon! Tuntekoon! Luulkoon! Mitä sitten?
Uuteen ei enää sovi sääli eikä uhriutuminen. Ei niukkuus, eikä puute.
Vaiettu, tarkkaan varjeltu salaisuus: kukaan meistä ei tiedä mistään mitään.
Ei ole olemassa normaalia. Me luullaan olevamme jotain, mutta ei olla mitään, ja samalla ollaan kaikkea.
Alastomia, täydellisen epätäydellisiä ja epätäydellisen täydellisiä rääpäleitä.
Eikö ois sitten sama olla se kuka oikeasti on?
Yhtä pitkä matka on mahdolliseen kuin mahdottomaan. Silti moni päättää valita uskoa mahdottomaan. Seiniä ja esteitä, huono-onnisuutta. Kyllä mie muuten muttaku sittenku.
Kaikki on mahdollista, mahdotonkin.
Kauanko meinasit ootella? Oikea aika oli eilen.
